Suurin osa betonirakenteista sitoo hiilidioksidia ilmasta koko käyttöikänsä ajan. Karbonatisoitumiseksi kutsutussa ilmiössä hiilidioksidikaasu reagoi betonin “liiman” eli sementtikiven kanssa muodostaen kalkkikiveä eli samaa materiaalia mistä sementti alun perin valmistettiin. Tässä reaktiossa hiili sitoutuu betoniin pysyvästi.
Betonirakenteet sitovat koko suunnitellun käyttöikänsä, 100 vuoden aikana, hiilidioksidia keskimäärin 5-10 prosenttia siitä hiilidioksidin määrästä, joka niiden valmistuksessa syntyi. Lisäksi betonin merkitys hiilinieluna kasvaa, kun rakenteita puretaan. Purun yhteydessä paljastuu runsaasti lisää karbonatisoitumatonta betonin pinta-alaa ja hiilen sidonta tehostuu huomattavasti.
Rudus kierrättää omat ylijäämäbetonit sekä puolet kaikesta Suomessa syntyvästä betonijätteestä. Betonijätteestä jalostettu Betoroc-murske voi sitoa suuren ominaispinta-alansa takia nopeasti itseensä noin kolmanneksen sementin valmistuksen yhteydessä vapautuneesta hiilidioksidista. Edellytyksenä on, että betonirakennukset puretaan asianmukaisesti, betonijäte murskataan riittävän pieneen raekokoon (esim. 0/45 mm) sekä tulevan käyttökohteen muut tekniset vaatimukset huomioidaan. Valmiin murskeen varastointi kasoilla edesauttaa hiilidioksidin sitoutumista. Lopulliseen sidotun CO2:n määrään vaikuttavat murskeen raekoko, varastointiajat ja olosuhteet maarakenteissa. LAskennallisesti Betoroc-murskeella on positiivinen hiilikädenjälki verrattuna kiviainesmurskeeseen.
LUE LISÄÄ VÄHÄHIILISISTÄ TUOTTEISTA JA KIERTOTALOUDEN RATKAISUISTA